Mahtavaa

Tuntuu että olen ehkä nyt nukkunut  univelkani viikko sitten olleesta yövuorosta lähtien. Viimepäivät Weimarissa ja työpaikalla olivat hauskoja ja samalla haikeita. Onnekseni sain Weimarissa asuvan uuden kaverini samalle osastolle harjoitteluun. Meillä oli ihan huippua kun saimme työskennellä yhdessä. Hän kulki mun matkassa ja toimi tulkkina <3 Tiistaina oltiin Weimarin joulutorilla ja maisteltiin paikallisia herkkuja. Haluisin löytää Suomesta yhdenkin torin, joka pääsisi edes samalle viivalle joulutunnelmassa, kuin täällä Saksassa! Meitä oli kuuden hengen porukka, ja juttua riitti puoleen yöhön asti. Seuraavana työpäivänä huomasi, että olisi ollut järkevää mennä jo aikaisemmin nukkumaan, mutta minkäs teit kun meillä oli niin hauskaa!

Keskiviikkona, aamupesuissa avustaessani, eräs potilas kertoi että kotiutuu tänään illalla. Sen jälkeen hän tuli asiasta hyvin murheelliseksi ja OIKEASTI itki sitä kun ei enää tavata! Hän halusi viettää koko päivän käytävällä seuraillen mitä me hoitajat puuhaamme. Pääsin iltapäivällä vielä näkemään CT-kuvauksen. Vein taas osastoltamme potilaan kuvauksiin, ja jäin paikalle katsomaan. Potilas sai suolistovarjoainetta ennen toimenpidettä ja paikanpäällä hänelle laitettiin vielä varjoainetta kanyylista kyynärtaipeen laskimoon. Potilas voi pahoin ja oksenteli kuvauksen jälkeen jonkin verran. CT-kuvissa tutkittiin lähinnä keskivartaloa ja suolistoa. Saatoin potilaan takaisin osastolle, hän oli melko uupuneen oloinen.


Päivällä autoin mainitsemaani kotiutuvaa potilasta pakkaamaan henkilökohtaiset tavaransa kassiin ja kun vuoroni loppui iltapäivällä, kävin sanomassa hänelle heipat ja että pitää huolen itsestään. Hän murtui taas ja itki melkoisesti. Oli vähän hämmentävää! Hyvästelin hänet kätellen ja lähdin kävelemään käytävää ovia kohti. En pystynyt vilkaisemaan taakseni :D Liikuttava ja surullinen juttu samaan aikaan. Kotona potilasta taitaa odottaa vain yksinäisyys.

Viimeinen harjoittelupäivä meni rutiinina puoleen päivään asti. Jaoimme potilaille lounasta huoneisiin ja avustin erästä potilasta nousemaan istumaan vuoteestaan. Mekaaniset sairaalasängyt täytyy säätää vetämällä vivusta ja nostamalla kahvaa. Halusin oikaista suoraksi sängyn jalkopäästä, jotta potilaan olisi helpomi istua. Noh, sainhan toki patjan vihdoin suoraksi, mutta oma käteni jäi teräsputkien ja tukevahkon potilaan alle! Meni hetki ennen kuin toinen hoitaja tajusi mitä yritin huutaa, "can u please pull it, my hand is under there!" Lopulta vaan kiskoin käteni sieltä iri. Oikean käden etusormen rystynen oli ihan mustana ja sormea oli vaikea liikuttaa. Semmoinen työtapaturma sitten vimosena päivänä... 

Kun minut pistettiin istumaan loppupäiväksi toimistoon kylmäkääre kädessä, saapuivat opettajat minua sopivasti moikkaamaan ;D Piti vakuutella, että kyllä mulla oikeesti täällä ihan hyvin menee! Oli todellakin ihana nähdä Sirpaa pitkästä aikaa! Tilanne oli vaan vähän sillä hetkellä sekava, kun en tiennyt miten käden käy ja miten loppukeskustelu hoituu jos joudun lähtemään näyttämään kättä jossain. Luojan kiitos kylmäkäärö auttoi, eikä käsi tuntunut tunnin jälkeen enää niin kipeältä. Ilmoitin että lähden keskusteluun ja katsotaan sen jälkeen mitä käden kanssa tehdään. Ainakaan enää ei tarvinnut pelätä että kädessä olisi murtumaa, koska siihen ei painaessa sattunut, ja liikuttaminen onnistui. Loppuarvioinnissa Sirpa auttoi kirjoittamaan joitakin kohtia, jotta voisin säästää kättäni allekirjoituksiin <3

Palaveri tuntui nopealta ja hektiseltä, en ollut oikein läsnä koska ressasin kättäni ja että meidän torstain lähtö Berliiniin myöhäistyy sen vuoksi. Työtapaturmailmoitus oli silti tärkeä hoitaa, jotta myöhemmin, jos käsi kipeytyy, sille pytstytään Suomessa jotain tekemään. Loppukeskustelussa saimme kaikki kai tärkeimmät asiat sanottua, ja täältä blogistahan näitä mun mietteitä sitten löytääpi. En välttynyt herkistelyiltä, kun kuulin mitä palautetta harjoittelustani sain. Hävettää olla aina tämmöinen itkupilli! Olo on kaikesta nyt aika kiitollinen. Itse opin harjoittelun aikana arvostamaan lisää peruselintoimintojen terveyttä ja yllätin itseni mukautumiskyvyistäni haastavissa tilanteissa. Sairaalassa työskennellessäni tajusin, että olin silloin paras versio itsestäni, oli helppo olla ystävällinen kaikkia kohtaan ja tehdä asioita aina parhaansa mukaan.

Berliinissä oltiin yksi yö. Essi oli kihlattunsa kanssa toisella puolen Berliiniä, ja mun hotska oli melko lähellä Alexandra Platzia. SILTI onnistuin eksymään etsiessäni oikeaa rakennusta. Vaelsin lähes 2 tuntia 50 kilon kamppeitteni kanssa, rinkka selässä iltapimeässä. Kysyvä ei tieltä eksy, sen opin tältä seissulta! Seuraavana aamuna raahasin kamani Essin hotellille ilmaiseen säilöön, jotta voidaaan helpommin seikkailla perjantaipäivä. Kun selvisin kilsojen kävelyn, metron, junan ja kyselyjen jälkeen perille, ilmoitin Essille etten kulje tällä reissulla enää kertaakaan yksin! :D Vaikka kaikesta selviää kun kysyy ja käyttää päätään vieraassa kaupungissa, silti matkapäivät ovat henkisesti todella raskaita kun on yksin kantamustensa ja epätiedon kanssa. Iskää ja aviomiestä tuli pari kertaa yksin seikkaillessani ikävä!

Ystävällinen nainen haki mulle reitin Springpfuhliin.

Mutta vitsit meillä oli Berliinissä hauskaa! Kuljettiin polkupyörätakseilla kuppiloista toisiin, käytiin joulutorilla (joka oli VALTAVA) ja maailmanpyörässä, sekä syötiin kivoissa paikoissa. Illalla haettiin mun kamat Essiltä ja he saattoivat minut Berlin Tegelille. Essin kihlattu kantoi urheasti koko matkan mun rinkkaa, iso kiitos siitä <3 Oli varmaan väsymystä ja univelkaa ja perus herkistelyä, mutta odotellessani lentoa tuli pari tippaa taas kun muistelin kaikkea kokemaani, ja ystäviä keitä tältä reissulta sain. Mikä on varmaa niin se, että tulen takaisin! Ekaksi Berliini kunnolla läpikotaisin, ja sitten kohti Erfurtia ja Weimaria missä ystäväni asuvat. Ensikesän festareista Saksassa oli jo puhetta ;)

Suosittelen KV-vaihtoa jos teillä opiskeloijoina on suinkin siihen vain mahdollisuus! Saksan kielen osaamisesta on oikeasti apua, mutta kappas, minäkin selvisin :) Puhuttiin monta kertaa silti Essin kanssa, että kannattaa lähteä jonkun koulukaverin kanssa, sillä silloin saa niin paljon tukea niin henkisesti kuin turvallisuudenkin vuoksi. Opin kunnioittamaan lisää erilaisuutta ja kasvatin myös omaa kärsivällisyyttäni. Valitan turhista asioita taas hetken aikaa vähemmän ja tajusin että ihminen kykenee selviytymään melkein kaikesta, kun on oikea asenne. Iso kiitos kaikille opettajilleni ja kiitos kaikista opeista, mitä teiltä olen koulusta saanut. Erityiskiitos ryhmänohjaajalleni Sirpalle, olet korvaamaton! <3

Bis später!

Koti-ikävä

Vihdoinkin se tunne, jonka aiempaa olemattomuutta tässä jo 4 viikkoa oonki ihmetellyt. Samalla kun aika täällä Saksassa on vilissyt hurjaa vauhtia, niin samalla taas toisaalta oon tajunnut, miten siitä on jo pitkä aika, kun on viimeeksi rutistanut rakkaitaan! Oli siis helpottavaa huomata että kyllä taidan kotiinkin täältä haluta, sillä olin jo vähän huolestunut :D Lahti voi kyllä tuntua tämän jälkeen enemmän entiseltä DDR:ältä, kuin tää kaunis Weimar! Vika harjoitteluviikko käynnistyi juuri viimeyönä, sillä olin vuorossa su-ma nightshiftin.


Viikko sitten maanantaina tuntui siltä että oon rutinoitunut tähän hommaan jo täysin. Tiedän tehtäväni ja hoidan potilaita melkolailla siinä missä muutkin työntekijät. Tosin lääkehoidon toteutus, kuten kanyylien vaihdot ja joidenkin lääkkeiden annot, hoitaa tietenkin vakkarityöntekijät. Avustamassa olen silti monenlaisessa toimenpiteessä. Päivät alkoi tuntua silti melko samanlaisilta. Lisää ESBL:ää, stafylokokkia ja MRSA:ta. Ja lisää eristettäviä potilaita. Välillä mietin, että mikä sairaalan aseptiikassa mättää kun uusia tartuntoja ilmenee potilailla kuin sieniä sateella! Krooninen ripuli on myös yleinen vaiva monella, samoin pitkälle edenneet säärihaavat. Haavanhoitoa olen päässyt toteuttamaan kerran. Aloin salaa mielessäni toivoa, miten olisi ihana kokeilla jotain muutakin vuoroa.

Tiistaina saatoin osastoltamme potilaan kolonoskopiaan ja jäin samalla katsomaan toimenpidettä. Mielenkiintoistahan se ihmisen anatomia taas reaaliaikaisesta kamerasta katsottuna olikin! Ikävä juttu oli vaan se, että potilas oli melko tuskissaan koko tutkimuksen ajan. Vatsaa paineltiin ja sitä vasten nojailtiin, jotta kamera pääsisi kulkemaan  paremmin kramppaavissa suolissa. Potilas huusi välillä kivusta, vaikka rauhoittavaa annettiin tasaisin väliajoin suoneen :( Näin myös kuinka suolen seinämästä napsastiin näytepala. Pikku nipsaus, ja pieni verijälki jäi jäljelle. Lääkäri myönsi että tämä oli melko haasteellinen tapaus, eikä kolonoskopia aina tuota näin suurta tuskaa potilaalle. Itse pidän potilaan kunnioittavaa, sekä lempeää kohtelua tälläisissa tutkimuksissa ihan ykkösjuttuna. On tärkeää, että lääkäri kohtaa potilaan ja kertoo toimenpiteestä kasvotusten. Toimenpiteen jälkeen on hyvä myös kysellä potilaan vointia, ettei hän koe tulleensa vain "pahoinpidellyksi" ja nöyryytetyksi. Kun saatoin potilaan takaisin osastollemme, silitin vielä häntä olkapäästä ja sanoin "alles gut!" Hän tuntui saavan tästä lohtua<3

Muutama potilas on osoittanut luottamustaan minuun melko näkyvästi, sillä niin iloisesti he minuun reagoivat, kun näkevät minut vuorossa. Erään potilaan kanssa hyräillään aina yhtä korvamatoa yhdessä, minkä hän aina aloittaa mut nähdessään :D Olen lähtenyt myös potilaan seuraksi sairaalan kahvilaan jätskille. Avustin häntä myös kioskilla asioinnissa. Näen tässä pilkahduksen päivätoiminnan tarjoamisesta potilaille! Olen ohjannut potilaita päivittäin mm. lääkkeiden otossa, henkilökohtaisessa hygieniassa ja tarkkaillut elintoimintoja niistä raportoiden. Eräs työntekijä osastoltamme käyttää aina googlen kääntäjää, kun kyselen erilaisista lääketieteellisistä jutuista tai muuten vaan jutustellaan. Se on aika hauskaa! Osastolla käy säännöllisesti viriketoimintaa ja seurustelua tarjoava "Greenlady." (Koska vihreä takki.) Oli mukava jutella ja kuulla hänen työstään sairaalalla. Kerroin että teen vastaavaa työtä Lahdessa kehitysvammaisten parissa. Hän vaikutti tosi innostuneelta asiasta.

Infuusioletku, jossa tippanopeudet näkee numeroina

Luotto-työkaverini kysyi vihdoinkin tiistaina iltapäivästä, että haluaisinko tehdä joskus iltavuoron, ja olisinko kenties kiinnostunut jopa yövuorosta? Niissä kun näkisi taas niin monenlaista uutta juttua. Ei tarvinnut kahdesti miettiä! Lupa piti kysyä vaan ensin osaston johdolta ja vielä yhteyshenkilöiltämme, koulun opettajilta. Lupa kun myönnettiin, tulin torstaina sitten iltavuoroon. Vuoro oli melko rauhallinen. Aikaisemmat illat ovat kuulemma olleet taas päinvastaisia. Pääsin antamaan antitromboosia injektiona, sekoittelin infuusiolääkkeitä  ja vaihdoin infuusionesteitä potilaiden kanyyleihin, työntekijän ohjaamana. Saksassa on 5 R:rän (rules) sääntö, mitä tulee turvallisen lääkehoidon perusteisiin. Se on sama, kuin Suomessa 7 O:n sääntö. Kerroin että meillä on kaksi sääntöä enemmän ;) 

Vika tunti meni erästä levotonta potilasta vahtiessa. Potilas kuuluisi oikeasti psykiatriselle puolelle, mutta eivät sitä sinne ota kroonisen ripulin vuoksi. Yökön saapuessa osastolle tuli myös psykiatrisen puolen lääkäri piipahtamaan ja tekemään arviota potilaasta. Sain myöhemmin kuulla että tämän lääkärin mielestä olisin voinut ihan hyvin jäädä vielä yövuoroon vahtimaan potilasta. Suoraan iltavuorosta! Se ei kuulemma ollut mikään este lääkärin mielestä, että olen ensinnäkin harjoittelija Suomesta, joka ei puhu juuri saksaa, ja että olen tehnyt jo iltavuoron. Onneksi puoliani pidettiin :P 

Perjantai oli mun osalta rennompi aamu, avustin vain yhtä rouvaa aamutoimissa, muuten tein kaikkea mitä silmään osui ja avustin aina kun potilashäly tuli. Tuli taas pohdittua eroavaisuuksia Suomen ja Saksan sairaalakulttuurien väillä. Vein lattialta löytämäni lääkkeen toimistolle ja kysyin minne lääkejäte täällä laitetaan. No itse lääkäri tuli ja nakkasi pillerin roskiin. Olin vähän äimänä ja kerroin miten meillä Suomessa on kyllä ihan erikseen noille paikka. Saksassa ei ole kuulemma varaa panostaa lajitteluun. Ja pah! Käytiin pientä leikkimielistä väittelyä erikoistuvan lääkärin kanssa, ja hän vaan totesi että Saksan luonto kyllä kestää parit lääkejätteet! Näin siis. On hauskaa kun täällä puhutaan hoitajista siskoina ja jäätävää taas se että joillain hoitajilla näkee kynsipidennyksiä kuvioilla ja "timanteilla." Nää rakastaa täällä nutellaa 1cm kerros leivän ja voin päällä sekä sokeriväriaine-kakkuja. Täällä ollaan niin kohteliaita, että kun joku tuntematonkin aivastaa, huudetaan automaationa heti perään "gesundheit!" Niin saksalaista :)

Su-ma välinen yövuoro oli ehkä mukavin ikinä. Hommaa oli riittävästi, ja potilaat hälyttivät apuun sopivan tasaisesti. Valmisteltiin aamun infuusiolääkkeitä, jaettiin aamulääkkeet huoneisiin, kierto tehtiin kahdesti ja samalla vaihdettiin joidenkin potilaiden asentoja. Muutamalle potilaalle teimme myös vuodepesut jo valmiiksi, helpottamaan aamuvuorolaisia. Kirjattavaa i.v. lääkkeistä oli kuulemma paljon. Tein sillä aikaa näyttösuunnitelmaa ja opiskelin saksan kieltä :) Aamurapsan aikana alkoi hälyttimet soida ja juoksin huoneesta toiseen avustamassa potilaita.

Tiefurtin puisto

Ulkoilu ja luonto on ollut täällä mulle henkireikä. Huippuhetki oli taas se kun näin metsässä piekanan melko läheltä. Niin huippua ei ollut se, kun samalla lenkillä näin kalutun kauriin tai koiran raadon pellon laidalla :/ Erfurtissa oon ravannut, aina kun on halunnut isompaan cityyn. Käytiin tällä viikolla Essin kanssa myös Weimarin Palatsimuseossa. Se oli aikasta upee paikka. Weimarin taidehistoriaa 1200-luvulta 1900-luvulle asti ja Maria Pavlovnan aarteita, sekä upeita saleja kattokruunuineen. Mulla on ollu myös hauskoja kyläilyjä uusien tuttujen luona. Yks ilta haettiin työkaverini ja hänen ystävän kanssa ehkä maailman parhaat ranut ja curryfursti yhdeltä grilliltä. Syötiin niitä ja jutusteltiin sitten työkaverini ystävän asunnolla, joka sijaitsi lähellä juna-asemaa opiskelija-asuntolassa. Istuttiin ikkunalla ja kateltiin raiteita :)

Vielä olis joulumarkkinat näkemättä, harjoittelun loppuarviointi torstaina ja Berliinin kautta sitten kotiin! Terkut Äitille, että mun sydänsukat meni valitettavasti työvaatteiden mukana sairaalan hävitykseen :/ (Joululahjatoive<3)

Sunnuntai

Sunnuntaina on hyvää aikaa kirjata loppuviikon kokemuksia kun elämä pysähtyy Weimarissa, mikään  paikka ei ole juurikaan auki. Olisin ollut jo aamusta lenkillä, mutta meillä on pyykkikone rikki, enkä ole saanut ajoissa pestyä juoksuvermeitä. Kuivausrumpu onneksi toimii, niin tein nyrkkipyykkiä. Ongelma oli vaan, että rumpu kuivasi tosi hitaasti. Syntyipä taas uusi blogiteksti! Sain soiteltua myös rakkaille, ennenkaikkea iskälle, sillä isänpäivä <3

Essin ystäviä kävi täällä ke-la, ja kierreltiin yhdessä museoita kuten Bauhaus ja Weimarin historiallinen museo ja käytiin perjantaina Buchenwaldin keskitysleirillä. Paikka sijaitsee korkealla kukkulalla, joka oli viimainen, kylmä, kostea ja sumuinen. Tyypilliseen nasevaan keskitysleiritapaan, porteissa oli teksti "Jedem das Seine." Se tarkoittaa jokaiselle omansa, tai jokaiselle ansionsa mukaan. Oltiin aika jäässä koko reissu, eikä ollut vaikeaa virittäytyä surulliseen tunnelmaan. Paikallinen työkaverini kertoi, että siellä on kesät talvet sama kolea sää. Vieläkin prosessoin näkemiäni asioita, kidutushuonetta, vankisellejä, patologin leikkaushuonetta, ihmiskoehuonetta ja krematoriota. En vieläkään käsitä miten kamalassa paikassa kävimme. Yli 56 000 vankia kuoli sanoinkuvaamattomissa oloissa. Onneksi tutkin Wikipediasta paikkaa tarkemmin vasta reissun jälkeen! Meillä jäi aikataulun vuoksi näkemättä museorakennus, joukkohauta ja täydellinen jäljitelmä vankiparakista, niin katsotaan Essin kanssa ensiviikolla, onko voimia palata paikalle.

Yksi ilta tutustuttiin lähibubissa paikalliseen naiseen, joka asuu naapurissamme "punkkikartanossa." Oli mielenkiintoista vaihtaa kulttuurieroja ja puhua lähes kaikesta. Sen huomion oon tehny täällä Saksassa ja Weimarissa, että täällä on paljon nelikymppisiä, joilla on takana jonkin sortin punkkitausta. Aistinkin täällä vahvan punkkiskenen ja se luo kotoista tunnelmaa ;) Nuorilla näkee paljon venytyskoruja, naamalävistyksia ja "sonninrenkaita." Ihan työntekijöillä (jopa lääkärillä) sairaalassakin :D Tulin maininneeni paikalliselle naiselle asioita joista pidän täällä. Ihmisten puhetyyli ja saksankieli, rakenteellisesti on niin kohteliasta. Sitä ei välttämättä näytetä vaan turisteille, koska paikalliset ressaavat niin kovasti enkunkieltä. Saksalaisten kohteliaisuus johtuu naisen mukaan myös siitä, että heidät on opetettu olemaan koulusta asti jo hyvin nöyriä ja maan historia on tehty jo pienestä asti selväksi. Uskon että tähän nöyryyden opetteluun on kiinnitetty tosiaankin erityistä huomiota.

Weimarin museon katto.

Töissä on ollut entistä kiireisempää. Hoitajat ovat myöntäneet nyt olevan erityisen raskasta. Näen ja koen sen myös. Monen potilaan kunnossa on tapahtunut romahdus ja yksi potilas kuoli keskiviikkona. Näin, kun potilas kiidätettiin tehohoitoon ja hoitajia sekä lääkäreitä ravasi osastolla paljon. Muuta en sitten kerennyt havainnoida, kun minulla oli omia autettavia paljon. Kukaan ei kertonut tilannetta oikein enkuksi, ja vasta parin tunnin päästä sain kuulla uutisen. Silloinkin vain siksi kun kysyin mitä on tapahtunut. Oli rankkaa nähdä surevat omaiset osastolla. Pyrin keskittämään hommani niin, että käytävällä ravailua olisi mahdollisimman vähän. Päivä oli vilkas loppuun asti, eikä hoitajista enää myöhemmin aistinut suurempaa surua, sillä töitä oli jatkettava.

Nykyään minulla on sellainen tunne että läsnäolooni on totuttu ehkä liikaakin, sillä minulle ei enää tulkata asioita niin paljon. Jos haluan saada selvyyttä tilanteisiin, on niistä kokoajana kysyttävä. Toivoisin enemmän ehkä heidän muistavan, etten ymmärrä vieläkään paljoa saksaa. Kielimuuri harmittaa nykyään enemmän, koska työskentelyni on entistä itsenäisempää. Minut pistetään joka
päivä avustamaan uusia potilaita. On eräs potilas, kenen kanssa kommunikointi sujuu ehkä helpoiten, sillä hänellä on afasia. Molemmat meistä ovat kielellisesti samalla viivalla, ja elekieli on meillä molemmilla sama :)

Perjantaina saatoin osastoltamme potilaan endoskopiaan ja jäin katsomaan toimenpidettä. Kaksi hoitajaa, lääkäriopiskelija ja itse lääkäri olivat tekemässä toimenpidettä. Lääkäri aloitti kertomalla potilaalle yksityiskohtaisesti mitä toimenpiteessä tapahtuu. Sen jälkeen potilas ohjattiin kylkiasentoon, hänelle annettiin nukuttavaa lääkettä kanyylistä ja häntä siliteltiin. Suuhun asennettiin putkilo/portti, josta kamera meni ruokatorven kautta vatsalaukkuun ja ohutsuoleen. Kamera sekä ultra näyttivät tarkasti kaiken. Sappinestettä ui kuvassa paljon, vatsalaukusta jatkuva aukko ohutsuoleen näkyi selkeästi. Ultrakuvia räpsittiin, niissä näkyi jonkin sortin tuumoreita. Potilaalla epäillään kuulemma olevan ohutsuolen syöpä, mutta vielä ei tiedetty varmuudella. Tuumoreista otettiin näytteitä. Endoskopian jälkeen vein potilaan vielä erikseen ultraan lisätutkimuksiin. Kaksi eri lääkäriä kävi tutkimassa ultrakuvaa, kaikki olivat vähän ymmällään tuumoreista, joita ei vielä osattu tarkemmin määritellä. Kaiken jälkeen, toin potilaan vuoteessaan takaisin osastollemme.


Eilen, lauantaina, käytiin Erfurtissa. Päästiin sinne työkaverini kyydillä, kun hän pääsi töistä. Oltiin ekaksi yhdessä ostoskeskuksessa, jonka jälkeen mentiin ratikalla keskustaan Angeriin. Koska oli lauantai, alkoi olla pimeä, eikä kaupatkaan olleet kaikki enää auki. Päätettiin tulla joku toinen päivä vielä uudestaan, sillä Erfurtissa on niin paljon nähtävää. Söin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni Burger Kingissä! :D Kun pääsin tänään vihdoin ulos, juoksin Tiefurtiin asti. Sieltä löytyi aivan mahtava uusi puisto tutkittavaksi! Haikaroita ja haukkoja lenteli matkan varrella.

Kaukana näkyy Weimar.

Työvoimaa!

Se onkin sitten semmoinen juttu että nykyään (töihin tultuani) minulle annetaan tietyt potilaat, jotka hoidan aamutoimissa täysin itsenäisesti! Heitä on ollut noin 3. Tuntuu hassulta, että minuun luotetaan jo niin paljon! Olen mielestäni pärjännyt ihan ok niissä tilanteissa, ja epäselvyyksien tullen olen pyytänyt apua. On ollut tilanteita, joissa olen yksin tehnyt arvioita esim. ihon hoidosta tai katetrin tyhjennyksestä, ja myöhemmin rapsannut ne kirjattavaksi. Kommunikointi potilaiden kanssa sujuu usein lupsakasti, minä puhun enkkua/saksaa, ja potilaat viittoivat ja puhuvat saksaa. Ymmärrän tärkeimmät asiat ;) Puutteita tai kehittämistä minulla on mielestäni vielä potilaiden kohtaamisissa, tai lähinnä läsnäolo hoitotilanteissa. Kielimuuri estää luonnollisen haastelemisen, ja vaikka tervehdin ja hymyilen paljon sekä tarkkailen heidän vointiaan, olen työskentelyssäni vieläkin melko tehtävä-keskeinen. Se harmittaa ja koitan kiinnittää tähän asiaan jatkossa entistä enemmän huomiota. Positiivinen palaute potilailta on kyllä onneksi piristänyt.

Viime päivinä osastolla on ollut melko kiirettä, ja kuulemma olen ollut isona apuna siellä. Kun nykyään kyselen "bitte aktualisieren," tarkoitan lähinnä, miten sillä hetkellä voisin auttaa eniten ja ketä. Jos kukaan hoitaja ei keksi juttua missä voisin avustaa, tiedän että menen esim. järkkäämään ja täyttämään kaappeja, kuljettamaan roskia tai laittamaan urea-sankoja desinfektio-koneeseen. Jälkeeni on tullut myös uusia työssäoppijoita ja minut pistetään välillä näyttämään heille mallia. Yksi meidän hoitsuista sanoi kerran että "ask Heidi, she knows!" Ja kun omasta mielestäni en todellakaan tiedä asioista juuri mitään ja kommentoin tätä, niin hoitaja vastasi minulle, että olet yksi meistä! En osaa kuvailla miten nuo sanat lämmitti<3 On nimittäin paljon luonnollisempaa ajatella, että olen täysin ulkopuolinen ja enemmänkin taakka tuolla osastolla, ja sitten saakin kuulla niin positiivista palautetta.

Maanantaina eräs potilas kiidätettiin osastolta useiden lääkäreiden, sekä hoitajien saattelemana erikois-hoitoon. Miehellä oli todella turvonneet jalat ja maha. Hän vuosi jalkojen lisäksi verta myös kaulasta. Kysyin hoitajalta, mikä hänelle oli tullut. Kyseessä oli oesophagus varizen blutas. Eli suomeksi sanottuna hänellä oli niin tukkeutuneet verisuonet, että ne olivat alkaneet tehdä lisäsuonia. Pinnallisia verisuonia jalkoihin ja kaulaan (ruokatorven laskimolaajentumat), jotka nekin olivat tukossa ja syntyi suurta verenvuotoa. Veri kulkeutuu suonessa myös väärään suuntaan, eikä elimistö saa tarpeeksi happea. Ongelma on yhteydessä myös maksakirroosiin, joten siitä keltaisuus. Tällaisina päivinä kukaan ei tunnu kerkeävän taoulle, paitsi minä joka sinne pakotetaan :D  Ei minusta juuri apua noin vakavissa tilanteissa olisikaan, lähinnä olisin tiellä. Iltapäivällä osallistuin katetrin laittoon. Sen laitto oli kuulemma todella haasteellinen potilaan anatomian kannalta, ja lopuksi tarvittiin osaston "katetriexpertti" joka sai sen paikalleen omien sanojensa mukaan tuurilla. Katetri asennettiin potilaalle siksi, että hänen munuaisissa oli jotakin häikkää, ja siksi ureaa täytyi tarkkailla. Tilanne oli potilaalle pelottava ja epämiellyttävä, hän puristi kättäni lähes koko toimeenpiteen ajan!

Väriä blogiin!

Nykyään RR-mittaus onnistuu jo paremmin. Pulssi lasketaan tuolla tunnustelemalla ja joiltakin potilailta sitä on edelleen vaikeaa löytää. Aseptiikka vielä valitettavasti vaihtelee hoitajien välillä silloin, kun kyseessä on eristyshuoneessa oleva potilas. Kaikki hoitajat eivät käytä maskeja tai suojapukua, itse laitan nyt nykyään aina. Alussa oli vaikeaa ajatella näitä asioita ehkä omilla aivoillaan, kun kaikki oli kuitenkin niin uutta. Silloin jäi joskus maskit laittamatta. Tietenkin suojautuminen riippuu myös siitä, mikä toimenpide huoneessa tehdään. Tällä hetkellä eristyksessä olevilla potilailla on mm. MRSA:ta, norovirusta ja pneumokokkia. Osastolla on yksi teini-ikäinen harjoittelijatyttö joka ei saa hoitaa eristyspotilaita laisinkaan. Olisiko syynä alaikä? No hyvä juttu mielestäni silti.

Tiistaina sain olla mukana potilaan ultrauksessa. Juuri sen, kenelle oltiin laitettu katetri edellispäivänä. Katetri näkyi virtsarakkoa kuvatessa, munuaisetkin näin. Lopuksi lääkäri totesi "Alles gut!" Eräällä potilaalla oli vähän vakavampi haavauma säären molemmin puolin. Jalat olivat lisäksi hyvin turvonneet nesteestä. Lääkäri suoritti haavan putsauksen ja pakko sanoa, että se oli melko ronskin näköistä toimintaa. Katteet vaan lenteli!

Saksa on edelleen aika vaikea kieli :D

On ihana nähdä, miten osastolla hoitajat ovat todellakin tiimi. Työkavereita kunnioitetaan, paikalla vallitsee hyvä ilmapiiri ja jos jollakin on syntymäpäivä, saa hän näköjään lukuisia lahjoja! Pöydät notkuu päivittäin jonkun tuomia leivoksia ja kahvitauoilla eväänä näkee pää-asiassa kunnon herkkuvoikkareita. Essin kanssa mietittiin kanssa, ettei olla varmaan koskaan syöty näin paljon leipää kuin täällä. Voileivät kaikilla täytteillä on se juttu täällä! :D Oon vieny pari kertaa kanssa töihin karkkia ja sellasia prasselkucke -leivoksia. Edellistä Dilan työssäopijaa muistellaan tuolla lämmöllä, hoitsuilla on sua ikävä Tarja! :)

Vertailtavaa riittää edelleenkin. Sairaalaan melkein minne tahansa osastolle voi viedä kukkia potilaille, hoitajat käyttävät melko paljon koruja ja hajuvettä ja intimiteettisuojaa ei muisteta kunnioittaa. Toisen potilaan omaiset näkevät, jos viereiselle potilaalle laitetaan esim. katetri tai tehdään kuivitukset :/ On voittajafiilis kun jaksoin tänään juoksemaan töitten jälkeen! Täällä ilma tuntuu paljon puhtaammalta kun Lahdessa! Ja lintubongarin raportti: Näin lenkillä peukaloisen!

Täällä on vielä ruska menossa.

Noin viikon uutiset!

Tiistaina myöhästyttiin bussista, kun piti hakea työkengät asunnolta. Onneksi oltiin kuitenkin jo 5 yli seitsemän työvaatteet päällä, sillä uusia busseja lähtee 10 minuutin välein. Olin paniikissa silti, ja piirsin bussimatkalla sarjakuvan siitä miksi myöhästyin :D Osastollani ei ollut aamussa nimittäin ketään, joka osaisi englantia. Kukaan ei varmaan olisi edes tajunnut pikku myöhästymistä, ellen itse siitä olisi kailottanut "es tut mir leid, ich komme später!" Työpaikalla ottivat sen vaan huvittuneena. Kommunikointi hoitajien ja potilaiden kanssa sujui avainsanoja ja elekieltä käyttäen. Se oli oikeastaan hauskaa ja samalla oppi vähän saksaa. Yhteistyö tuntui mukavalta kun kumpikin osapuoli tuli vastaan omilla kielellisillä taidoillaan.


Lyöttäydyin aamukahvin jälkeen erään opiskelijan ja häntä arvioivan opettajan matkaan, sillä kumpikin puhui jonkin verran englantia. Siinä sai vaihtaa kokemuksia, sekä eroavaisuuksia kaikesta mitä vastaan nyt on tullutkaan. Lähinnä pesutoimenpiteet puhututtaa vieläkin. Kerroin että itsestäni tuntuu oudolta käyttää kangasmaista pesulappua uudestaan, jos sillä on ensin pyyhitty ulostetta. Ei pelkkä saippuavedessä käyttäminen sitä mielestäni pelasta vaikka kuinka mentäisiin aseptisessa järjestyksessä! Kerroin että Suomessa käytetään kertakäyttöisiä paperisia pesulappuja, suihkuun viedään aina kun se on mahdollista ja Tenawashia menee paljon! :)

Loppupäiväksi pääsin seuraamaan MRI:tä (magneettikuvauksia.) Puolentoista tunnin aikana kerkesin nähdä neljän eri ihmisen elimistön eri paikoista kuvattuna, kerros kerrokselta, lihaksineen, luineen, hermoinen sekä elimineen.  Näin melko tarkkaan kaikki sisäelimet ja suoliston kerros kerrokselta. Samoin selkärangan, hermot ja oikeastaan kaiken mitä elimistössä nyt onkaan :P Yhden potilaan trombi jalassa näkyi hyvin selkeästi, suoni vain katkesi kuvassa! Yhden pikkulapsen kuvaukseen tulo liikutti, sillä hänet nukutettiin toimenpiteen ajaksi. Hän näytti niin hauraalta, kun anestesialääkäri sekä anestesiahoitaja hääräilivät koneiden ja letkujen kanssa, ja alkoivat asettelemaan maskia +intuboivat. Ei mennyt kuin hetki, lapsi oli unessa ja pehmolelut laitettiin syrjään. Nyt ymmärrän miksei hänen äiti saanut tulla mukaan nukutukseen, itsekin herkistelin. 

Aivot ja pään kuvaus olivat mieleenpainuvimpia. Pystyi niin hyvin näkemään aivokurkiaisen, ydinjatkeen, pikkuaivot, hypotalamuksen ja käpylisäkkeen. Korvaluut olivat myös mielenkiintoiset. Huvitti huomata miten lääkärit ovat Saksassa yhtä avuttomia hakemaan yksinkertaisia tavaroita, sitä varten näyttää olevan hoitaja. Sain myös käydä itse kuvaushuoneessa ja hoitaja pisti käteeni avainnipun jolla sain testata magneetin voimaa. Se tosiaan kiskoi kättäni kohti laitetta aika vanakasti, se oli jännää! En uskaltanut mennä kovin lähelle laitetta, sillä pelkäsin että lävistykseni singahtavat ihon läpi laitteeseen :D Hoitaja kyllä vakuutti ettei niin käy jos seison metrin päässä. Kynät sun muut kylläkin piti tyhjentää taskusta, ennen kuin sai astua huoneeseen.

Osastolla olen törmännyt muutamalla potilaista ikävään vaivaan, melenaan. Vaivoja ja sairauksia on kylläkin lukusia muutenkin! Se on joillakin potilaista hoidettavissa, mutta ei kaikilla. Yksilöllisiähän nuo parantumiset muutenkin ovat. Olin tällä viikolla myös seuraamassa suolihuuhtelua, "schwenkeinlaut", mutta se ei kuulemma tuottanut toivottua tulosta. Erään potilaan vatsaan oli asennettu jonkin sortin katetri, joka imee ylimääräisen nesteen elimistöstä. Miehellä oli askites, eli tilanne vaikutti melko vakavalta. Nestettä kertyi päivän aikana pari ämpärillistä! Nesteestä puheen ollen, nestemäisiä lääkkeitä olen saanut jakaa sillä tabletit tulevat "anja"-pusseissa. Tuttuja lääkenimiä näkee paljon, mm. Novalgin. Torstaina olin opiskelijan mukana mittaamassa verensokereita, merkitsemässä niitä vihkoon, ja tarkismasa seuraavan lounaan insuliinimäärät. Sain ottaa verensokereita ja pistää insuliinia. Tuttua ja turvallista hommaa. Puhun osastolla aina inskasta, se on muista hoitajista hauska sana!

Sininen toimii aina!

Tänään, perjantaina, olen päässyt jo lopullisesti jyvälle osaston rytmistä, ja pystyn toimimaan toisinaan jo hyvinkin itsenäisesti. On kiva tunne että pystyy olemaan edes vähän hyödyksi tuolla, silloin kun on hiljainen hetki menossa. Täydennän hoitotarvikkeita sekä liinoja ja pesulappuja ym. ja huolehdin taukotilan siisteydestä. Pidän huolta että  potilaille tarkoitetussa kahvikärryssä on tarpeeksi kahvia sekä teetä, ja että lasisia vesipulloja on saatavilla  kaikkia eri makuja. Osaan katsoa minkälaisia hälytyksiä tulee ja säntään sen mukaan paikalle. Pystyn myös usein ohjaamaan osastolle tulleita omaisia oikeisiin huoneisiin, sekä minut passitetaan nykyisin englantia puhuvien potilaiden luokse välittämään erilaisia infoja.

Tänään avustin lääkäriä, joka tuli vaihtamaan erään potilaan makuuhaavaan jonkin nesteenimupussin.  Neste tai kuona? kulkeutuu letkua pitkin ja jokin pikkulaukun kokoinen laite pulputtaa siinä jatkuvasti. Suututtaa kun haluisi tietää asioista enemmänkin, mutta kielimuuri. Ensiviikolla saan ehkä vastauksia moniin kysymyksiin, kun super hyvää enkkua puhuva, mua ohjaava hoitaja tulee taas  vuoroon. Osaston työporukka on (kömpelöstä engalnninkielen taidostaan huolimatta) todella hauska ja mukava. Juoksen milloin kenenkin matkassa auttamassa, työnteko sujuu kaikkien kanssa ja joidenkin kanssa sama huumorintaju kukkii ihan kunnolla! On muutamia potilaitakin, keiden kanssa on ollut todella mukava jutustella. 

Saksan kieli on täällä vähän etelämmässä paljon suhahtelevampaa, kuin esim. Berliinissä. Ja mitä etelämmäs mennään, sitä enemmän kuulemma suhisee! On melkein mahdotonta osata lausua joitakin sanoja oiken! Tällä viikolla juttelin yhden opiskelijan kanssa ja hän sanoi, että Saksassa on maanosia, joiden puheesta hänkään ei saa selvää :P Aloin lisäksi ymmärtämään paremmin täällä asuvan vanhemman ikäpolven olematonta englannin taitoa, sillä tämä puoli Saksaa on kuulunut luonnollisesti DDR:ään, ja koulussa on opetettu vain venäjää. Lännessä taas englantia.

Nyt meillä alkaa Essin kanssa viikonloppu ja tehään just sitä kivaa, mitä mieleen juolahtaa. Saas nähä!  Jätski-asiatkin on nyt kunnossa, sillä löysin kaupasta vihdoin muutakin kun kirsikkajäätelöä. Siitä halusinkin sen verran avautua vielä... Täällä on vaikeaa saada mistään marjatuotteita, kun kaikki on yhtä esanssi-kirsikkaa. Leivoksissa on myös usein kirsikkaa eikä esim. vaikka mansikkaa! Kerroin töissäkin että Suomessa käytetään paljon enemmän erilaisia marjoja, mutta täällä näytetään tykkäävän esanssi-kirsikoista :P  Haben sie ein schönes Wochenende!

Näihin tunnelmiin! <3

Reissunainen

Mustarastas-naaras sirkutteli oksalla

Lauantaiaamuna puin juoksukamppeet päälle ja lähdin puistoon lenkille. Olo oli aika kiitollinen, kun mietin miten täällä saakin vielä nauttia ruskasta. Tavallaan sai  lisäaikaa syksyyn, kun tuli tänne lähdettyä. Puiston kiertelee ja kaartelee juosten noin tunnissa, riippuu tietenkin siitä kuinka monta kertaa haluaa pysähtyä räpsimään kuvia. Puistossa paistatteli kaikkia niitä lintuja, mitä taas Suomessa saa etsiä keskeltä metsää ja korpea. Palokärki, närhi, mustarastaat, korppeja, kurki ja punarinta, sekä useita eri tiaislajeja oli kiva bongailla samalla, kun juoksin ja hajoilin maisemille. Monet puiston puut on jotain yli 200 vuotiaita. Siellä kierteli myös joki, ja mutkan takaa paljastui aina milloin mikäkin "linna."

Joku tärkeä talo puiston varrella.

Lähdettiin iltapäivällä kiertelemään taas Weimarin katuja ja käytiin ihanassa kuppikakkuleipomossa!<3 Siellä oli eri makuja ja ne tarjoiltiin kauniille posliinilautasille. Löydettiin myös semmoinen vastaava tavaratalo kun Suomessa Sokos. Ei siinä kai muuta ihmeellistä ollut, kuin se, miten HALPOJA meikkejä sieltä löytyi! Lisäksi halusin käydä eräässä creepyssä liikkeessä, josta löytyi melkein mikä tahansa kuollut pieneliö, jonka pystyi ostamaan. Oli lepakkoja, liskoja, skorpiooneja, koppiksia, perhosia ja tarantelloja. Melko outo pulju. No siltikin oli pakko ottaa käsiin sellainen jätti koppis, kun se siinä elävänä itseään esitteli :D Sunnuntaina ja maanantaina on kaupat kiinni, joten tehtiin sinäpäivänä isot ruokaostokset.

Sunnuntaina tein taas lenkkiretriittini puistoon. Se on siitä mahtava puisto, että sen voi kiertää niin monella eri tapaa, katseltavaa riittää kokoajan. Iltapäivällä lähdettiin kiertää Essin kanssa vielä kävellen Weimarin hautausmaata. Se oli aika upea vanha hautausmaa, joka tuntui enemmänkin puistolta, joka oli hyvin hoidettu. Jokapaikassa muraatti tosin kasvaa melko valtoimenaan. Weimari on siitä hassu pikkukaupunki, että sen kävelee melko nopeasti ympäri, mutta silti löytää aina jotain uutta ja ihmeellistä joka kerralla. Nyt päädyttiin jonkin sortin esikaupunkialueelle kukkuloille. Sieltäkään ei ollut sitten loppupeleissä kovin pitkä matka takaisin keskustaan.

Tämä kellotorni kilkuttaa joka päivä!

Sunnuntai-iltana lähdin junalla kohti Erfurtia. Olin saanut jo ekana työharjoittelupäivänäni kutsun halloweenpartyihin. Oli aika hämmentävää miten nopeasti täällä tutustutaan :D Junamatka kesti Weimarista n. 20 minuuttia. Sen jälkeen otin raitiovaunun Angerin aukiolta kohti pilepaikkaa. Erfurt muistuttaa vähän Helsinkiä, mutta pienempi. Pikkasen jännitti olla yksin vieraan kaupungin yössä, mutta samalla oli huippua nähdä, miten täällä Saksassa nuoret ottavat tosissaan halloweenin juhlinnan. Aika siistejä kasvopaintteja ja pukuja tuli nähtyä keskustassa. Myös juhlapaikalla oli kaikki pukeutunut tosi siististi. Paitsi tietty meikä :P Juhlissa oli Disney-teema, ja pian sain nimekseni "Maleficent." Se piti kuulemma ottaa hyvällä!

Ariel, joka oli jäänyt koukkuun!

Oli hauska tutustua saksalaisiin saman ikäisiin tyyppeihin, joiden kanssa oli myös melko samalla aaltopituudella. Siellä oli kraafikkoja, nörttejä ja hoitajia kai suurimmaksi osaksi. Huomasin miten paljon minulla oli yhteistä näiden nuorten kanssa, kuten huumori, suhtautuminen elämään, musiikki ja kiinnostuksen kohteet. Muutenkin viime päivinä olen pohtinut, että suomalaiset ja saksalaiset jakavat yllättävän monta yhteistä ominaisuutta ihan ihmistyyppinä ja sosiaalisissa tilanteissa. Päätettiin, että jään yöksi Erfurtiin, koska se oli ehkä turvallisin vaihtoehto tälläiselle nuorelle yön kulkijalle.

Huomenta Erfurt!

Tänä aamuna heräsin melko aikasin ja lähdin yön meikit naamassa ratikalla kohti steissiä. Nelikerroksinen talo, jossa yövyin, sijaitsi  todella kauniilla paikalla rinteessä, ja isoista ikkunoista näkyi laaksoon ja seuraavalle kukkulalle, jossa oli todella nätti ruska meneillään. Oli aika hassu seikkailu täysin tuntemattomien ihmisten luokse. Juhlat ja yökyläily, mutta silti nauratti vielä junamatkalla. Oli aika siistiä, ja voi miten kivoihin ihmisiin tutustuin! <3 Tänään meitä on Essin kanssa kiusannut "trick or treat" muksut, huomenna on aika palata sorvin ääreen pitkien ja vaihderikkaiden vapaiden jälkeen. Reissunainen kuittaa!

Ich komme aus Finland!

Klinikum-Weimar

Torstaiaamuna oltiin katottu varman päälle bussi, ettei varmasti myöhästytä ekana työpäivänä. Oltiinkin sitten sairaalalla jo 6.40. Olipa aikaa vaihtaa työvermeet. Kyselin ensimmäiseltä näkemältäni hoitajalta, missä mahtaa olla sovittu ohjaajani. Onneksi muistin hänen nimensä, sillä se olikin ainoa sana minkä vastaan tuleva hoitaja ymmärsi. Onneksi itseni esittely saksaksi onnistui kuitenkin. Ohjaava hoitaja osaa todella hyvää englantia. Hänen matkassaan kuljin koko aamupäivän. Pyyhin jokaisen potilaan apupöydät sekä tasot microbac fortella, avustin kuivituksissa ja sain laittaa eräälle potilaalle combriladit. Oli huippua kuulla myöhemmin, ja vielä seuraavana päivänä muilta, että olin sitonut ne kuulemma mallikkaasti. Ja mukamas paremmin kuin useimmat hoitajat! Jotain hyötyä siis ollut kotihoitojaksosta. Täydensin liina- sekä pyyhekaappeja, jaoin lounasta ja syötinkin erästä potilasta. Manuaalisen RR- laitteen tulkitseminen vaati vielä harjoittelua. Kuten missä tahansa hoitopaikassa, myös täälläkin aamut ovat kaikista kiireisempää aikaa, iltapäivät löysempää. Olin helpottunut kun näin että kyllä ne hoitajat täälläkin käyttävät hanskoja, eikä mitä tahansa, vaan nitriilihanskoja <3 Silloin vaan harvemmin, kun asiakasta pestään pesulapuilla ja saippuavedellä, jota otetaan sangosta. Itse käytin hanskoja silloinkin.

Gastroenterologisella osastolla on 32 vuodepaikkaa, ja potilaita oli tällähetkellä noin 30. Jos laskin oikein, hoitajia on aamussa 6! Aamuvuorolaiset pitävät 30 minuutin kahvitauon n. klo. 10.00. Tunnelma tauolla oli viihtyisä, vaikka en mitään heidän puheistaan ymmärtänytkään. Välillä englantia osaava hoitaja toimi tulkkina ja huomasin miten humoristista porukkaa osastolla onkaan. Minut otettiin heti osaksi porukkaa. Ja niiden kahvikone tekee tosi hyvää kahvia! Tauon jälkeen hommat jatkuu ja aletaan tarkistaa lääketarjottimesta menevät lääkkeet oikeille potilaille lounaan kanssa. Tulee myös tarkistaa keille potilaille menee ruoka ja keille taas on määrätty olla syömättä jonkun toimenpiteen vuoksi. Lähes jokaisella potilaalla on ollut jokin ruuansulatuskanavaan liittyvä leikkaustoimenpide. Osa potilaista on osastolla voimakkaan ripulin vuoksi, osa on tullu ultrattavaksi. Muutamalle menee ravinto sekä lääkkeet PEG-napista vatsalaukkuun ja heillä on myös katetri. Oli jännä olla mukana kun PEG-napin ympärystä puhdistettiin. Kyseinen potilas kantaa ESBL:lää. Ymmärsin, että juuri hänen ESBL tarttuu vain PEG-napin ympärillä olevasta rikkoutuneesta ihosta. Joten ainoastaan silloin, kun puhdistetaan aukon ympärystä, käytetään vain maskia ja suojapukua. Se tuntui hassulta, mutta tein perässä. Näin myös erään kanyylin laiton. Kysyin jälkeenpäin miksi potilas oli ollut niin tuskainen toimenpiteen aikana. Hän on kuulemma kovan luokan alkoholisti ja hänellä oli juuri silloin menossa wernicke-euzephalopatie, vakava vieroitusoire, jolloin kaikki aistit ovat todella tuntoherkkänä.

Kun työvuoro loppui, treffattiin Essin kanssa ruokalassa ja ostettiin lounas, joka maksaa meille opiskelijahintaan vain päälle 3€. Mielenkiintoista safkaa nää täällä syökin. Oli keitetty puolikas kukkakaali, perunat ja kastike. Lisukkeena oli muuten ok salaatti, mutta se lillui etikassa ja tillissä. Oltiin aika väsy ekan päivän kokemuksista, joten nukuttiin pitkät päikkärit. Ehkä oli univelkaakin. Myöhemmin lähdettiin tsekkaamaan mun tulevaa juoksulenkkireittiä, mikä menee upeeseen puistoon. Täällä hämärtää melko aikasin, niin ei menty pidemmällle, vaan kuljettiin tutustumassa kaupungin potentiaalisiin kuppiloihin ja yhden suloisen bubin kautta käytiin taas ruokakaupassa.

Tällä bussilla ei olla vielä kuljettu

Seuraavaksi päiväksi katsottiin myöhempi bussi, joka oli sairaalalla klo. 6.50. Työpäiväni oli melkein samanlainen, mutta kuljin erään opiskelijan matkassa, joka onneksi osasi kanssa melko ok englantia. Täällä opiskelijat saavat normipalkkaa, ollessaan harjoittelussa! Ainakin niin käsitin. Osallistuin vuodepesuun, jaoin aamupalaa, osallistuin lääkkeiden jakoon ja sain ottaa ESBL näytteen osastolle saapuneelta, uudelta potilaalta. Näytteet otettiin vanupuikkoon sieraimesta ja nivusista. Virtsanäyte otettiin kestokatetrista. Tutkin ultrakuvia pancreasta ja palleasta. Osastolla on 2 potilasta eristyksessä, toinen ROTA-viruksen vuoksi ja toinen vakavamman ESBL:län vuoksi. Potilaita kotiutui perjantaina melko paljon. Kahvitauolla seurasin huvittuneena saksalaisia ruokailutottumuksia. Leivän päälle voita ja sen päälle nutellaa. Tai sitten voita ja sen päälle hilloa. Outoa :D Vielä toistaiseksi en ole nähnyt mitään kovin erikoisia toimenpiteitä. Sairaanhoito, sekä potilaiden kohtaaminen on samanlaista täällä kuin Suomessakin. Potilaille ei suoda kovinkaan paljon vaan yksityisyyttä. Huoneissa on kolme vuodetta ja jos jollekin tehdään vuodepesut tai kuivitukset, niin sen näkevät ja kuulevat kyllä muutkin potilaat.

Takana tyylipuhdas DDR-talo ja ostoskeskus Atrium.

Joka päivä töiden jälkeen on pakko käydä suihkussa. Ennen sitä ei halua koskea, eikä lähteä minnekään! Myöhemmin lähdin kävelylle ja kuvailemaan kaupunkia. Niinhän siinä kävi, että ostoskeskuksen kautta ja kassit kädessä, tulin takaisin asunnollemme. Jotenkin samalla kuvittelin että olin onnistunut huijaamaan paikallisia puhumalla vähän saksaa ja kulkemalla kaduilla kuin kuka tahansa :D Nyt on meillä piitkä viikonloppu, sillä saatiin maanantai pyhäpäivän vuoksi vapaaksi, joten "Habe ein schönes Wochenende!"